Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Kävellen
Kävely on helppoa. Lapsetkin oppivat sen nopeasti. Sitten opitaan juoksemaan. Ajamaan pyörällä. Nousemaan bussiin. Painamaan itse kaasua. Sitten pitäisi opetella uudelleen kävelemään.
Kävelemisestä on aina kirjoitettu paljon. Filosofit ja kirjailijat ovat kertoneet kävelyn hyödyistä ajattelulle ja luovuudelle, siinä missä nykyisin kirjoitetaan kävelyn terveysvaikutuksista. Kävely on ollut tietysti tapa siirtyä paikasta toiseen silloin, kun ei omista hevosta tai paikkakunnalla ei ole joukkoliikennettä. Kävely on kuitenkin ollut myös joutilaan kansalaisen etuoikeus. Ja Jumalakin käveli illalla paratiisissa.
Henry David Thoreaun mukaan kävely on nimenomaan seikkailua. Hän kirjoittaa hieman väheksyen meistä, jotka palaamme kävelylenkiltä kotiin, aina ”samalle liedensyrjälle”. Silloin ”puolet kävelystä on vain omien jälkiemme tallaamista”. Mitä hän sanoisi siitä, että emme edes lähde hiihtämään, ellei joku tee meille latua valmiiksi!
J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru sormusten herrassa polut seikkailuihin alkoivat kotiovelta. Se polku, joka vie vaaroihin ja koko elämän muuttaviin tapahtumiin alkaa heti, kun astuu ulos. Lähdemme aamuisin kotoa varsin huolettomasti, kun ottaa huomioon, että koskaan ei voi palata takaisin samaan paikkaan ja samaan hetkeen.
Jane Austenin kirjoissa kävelystä puhutaan paljon. Kävely on erään yhteiskuntaluokan tapa viettää vapaa-aikaa. Kävelyä on kuitenkin monenlaista. Toiset kävelevät ympäri salonkia juuri niin sävyisästi kuin asema edellyttää, tietoisina toisten katseista. Varsinaiset sankarittaret kävelevät pitkin nummia niin, että kura roiskuu, hetken vapaana yhteisön odotuksista.
Jyrki Vainonen vertaa kirjassaan ”Askelia” kirjan lukemista kävelemiseen. Kirjailija johdattelee lukijan polulle, kuvailee ympäristöä, vie lukijan seuraamaan erilaisia tapahtumia. Joskus lukija eksyy: hän kulkeekin koivikossa, vaikka kirjailija on vienyt hänet synkkään kuusimetsään. Lukija voi jättää huomiotta kirjailijan tien reunaan asettamat vihjeet tulevasta. Jos lukija sanoo, ettei ymmärtänyt mitään koko kirjasta, silloin ollaan oltu reilusti eksyksissä. Vainosen mukaan lukijalla on myös vapaus ja oikeus eksyä ja seikkailla omilla poluillaan. Myös lukija tekee kirjan.
Joskus unta hakiessani ajattelen käveleväni jotain tuttua reittiä. Keskityn tarkkaan maiseman yksityiskohtiin. Unenhakureittini oli pitkään lehdenjakopiiri numero 86 Tampereella, mutta nykyisin en muista sitä enää tarpeeksi tarkkaan. Ja tässä yksityiskohdat ovat tärkeitä. Keskittyminen niihin hidastaa pään sisäistä matkantekoa niin, että ajautuu huomaamattaan unen rytmiin.
Näettekö koskaan vaellusunia? Uni tuntuu jatkuvan pitkään, koko ajan ollaan matkalla johonkin ja matka myös etenee. Ne ovat harvinaisia, mutta tuntuvat herättyä painokkailta ja merkityksellisiltä. Toisin kuin ne piinaavat unet, joissa aina jokin viivästyttää lähtöä eikä koskaan päästä liikkeelle.
Kävely on hidasta, joskus tuskallisen hidasta. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, ei ainakaan tarpeeksi paljon. Kävely eteläpohjalaisella peltosuoralla on suoranaista sensomotorista deprivaatiota. Kävelet kolme varttia toiseen suuntaan ja kolme varttia takaisin, maisema pysyy koko ajan samana.
Ikävystymistä lievittämään voi hankkia kävelyseuraa tai kuunnella musiikkia, äänikirjaa tai podcasteja. Kävelyn näennäisessä tylsyydessä on kuitenkin se filosofien kuvaama merkillinen teho. Raikkaan ulkoilman, aivojen hölskyvän liikkeen ja hitauden seurauksena pään sisällä alkaa tapahtua. Ja kun teknologia on tuonut meille vapaata aikaa ja demokratia oikeuden päättää omista poluistamme, olemme vapaita kulkemaan ihan vain omassa tahdissamme.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.