Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Erotako vai eikö erota

Eero katsoi kalenteriaan. Syyskuu oli loppumassa. Viimeiseksi viikonlopuksi oli varattu golf-kierros johtoryhmän kanssa. Eero irvisti ja vilunväristys kulki hänen lävitseen. Täysimittaisen kierroksen pelaaminen johdon kanssa oli tuskallisen hidasta. Eero paleli kentällä, ja se toi hänen mieleensä lapsuuden. Äiti oli laittanut hänet pihalle leikkimään, mutta miten leikitään yksin räntäsateessa, housut ja hanskat kastuneina, jalat märissä saappaissa. Eero muisti katselleensa harmaalle taivaalle samalla kun laski sekunteja siihen, että kolme tuntia olisi kulunut, ja äiti kutsuisi sisälle syömään. Raahustaessaan muitten perässä golfkentällä Eero tunsi olonsa yhtä voimattomaksi ja lohduttomaksi kuin pienenä poikana. 

Eero palasi selailemaan avoimia työpaikkoja. Hänen nykyinen työmotivaationsa oli olematon, ja hän kaipasi elämäänsä muutosta. Aiemmin samassa tilanteessa hän oli alkanut suunnitella työpaikan vaihtoa. Mutta nyt kun hän katsoi sopivia työpaikkoja, mikään ei kiinnostanut. 

Hän luki läpi kuvauksia työpaikoista ja työtehtävistä ja tiesi todellisuuden niiden takana. Ihmiset tekivät töissä ihan jotain muuta kuin mikä oli työnantajan tarkoitus. Työntekijät pyrkivät kilpailemaan keskenään, ansaitsemaan joka käänteessä jotain lisähyötyä itselleen ja pönkittämään omaa itsetuntoaan. Uudessa työpaikassa tajuaa jo puolen vuoden jälkeen sisäiset valtapelit ja kunkin todelliset päämäärät. Ja silloin on liian myöhäistä. Omaa panostaan ja omaa aikaansa on investoinut työpaikalle liikaa. Silloin vain tyytyy, liittyy joukkoon ja alkaa suunnitella omaa seuraavaa peliliikettään, sivuilleen vilkuillen. 

Eero tunsi hyvin myös oman johtoryhmänsä keskinäisen kädenväännön ja nokittelujärjestyksen. Hän tiesi, kenen vitseille kukin nauraa, ja missä kohtaa hänen itsensä oli viisasta nyökytellä. Eeroa ei vain huvittanut enää. Hän ajatteli uraansa. Mitä muuta ura oli kuin ura: valmis kärrynjälki, jota seurata. Eero keinahteli levottomana ergonomisella työpistematollaan. Sydän lepatti kuin pikkulintu. Nuorena miehenä sydämen tykytys oli ollut lupaavaa ja kiihottavaa. Nykyisin hän pelkäsi sen olevan rytmihäiriö.

Irma ja Mauno istuivat kahvihuoneessa, kun Seppo ryntäsi paikalle. Sepon posket hehkuivat, hän oli aina innoissaan, kun sai kertoa jotain ensimmäisenä.

– Joko kuulitte, Ilmari on eronnut!

– Ihanko tosi? sanoi Irma. –  No, Hanna kyllä pärjää ilmankin. Olenkin aina ihmetellyt heitä, ovat vähän epäsuhtainen pari.

Ilmari tuli kahvihuoneeseen. 

– Olen kuullut, että sinulla on meneillään muutoksia elämässä, Mauno sanoi.

Ilmari virnisti ja kohotti kahvimukiaan. – Näin on!

– Ei sitten muuta kuin uutta hakemaan, jatkoi Mauno.

– On minulla jo seuraava katsottuna, sanoi Ilmari. – En kai minä nyt niin hullu ole, että olisin tyhjän päälle lähtenyt. Tässä iässä voi käydä niin, ettei uutta ihan pian löydykään. Minulla ei ole varaa edes minkäänlaiseen taukoon näissä asioissa.

Mauno nyökytteli. – No niin, onnittelut sitten vaan. Ja kyllä minä ymmärrän, Hanna nyt ei ollut mikään lottovoitto vaimoksi.

Ilmari nielaisi vahingossa liikaa kuumaa kahvia ja sai yskänpuuskan. – Taidan juoda tämän toimistossa loppuun, hän sanoi ja poistui.

– Ilmari erosi firmasta, Mauno hyvä, firmasta! Seppo hekotteli. –Ilmari erosi meiltä töistä ja aloittaa Parviäly Oy:llä. Hanna jatkaa meillä palkanlaskennassa edelleenkin.

Heikki harppoi kahvihuoneeseen. – Mitäs tämä nyt on? Minulla piti olla Eeron kanssa palaveri, mutta ovessa oli tämä lappu!

Irma, Mauno ja Seppo kumartuivat katsomaan keltaista Post-it -lappua. Siinä luki Eeron käsialalla: Lähdin kävelemään.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.