KasvuStoori – SiivousSydän

Lyhyesti sanottuna mä olen Tarja Vesanen. Mun stoori kaikkineen olisi varmaan pidempi kuin kirja Taru sormusten herrasta. Ja kaikella kunnioituksella J.R.R Tolkienia kohtaan, mun tarina olisi ainakin tosi. Mä olen neljän lapsen äiti ja kompuroinut elämässäni taloudellisesti, käynyt läpi henkisesti pari hyvin vaikeaa eroa ja loukkaantunut hengenvaarallisesti työtapaturmassa. Mutta vielä toistaiseksi on yksi asia jota mä en ole ikinä tehnyt, mä en ole meinaa ikinä luovuttanut. Ja se on ehkä se suurin syy, miksi mä olen nyt tässä ja kirjoitan Teille mun Stooria ja hitto teen sen ylpeydellä. Kuten aina ennenkin mä pahoittelen heti kärkeen kirjoitustyyliäni, mä olen syntyjään Porilainen ja se varmaan tulee Stoorissani näkymään.

Mun faija alkoi yrittäjäksi kun olin ala-asteella. Muistaakseni olin juuri alottanut koulutieni. Mä olin siis ihan pikkukakara, mutta kyllä mä hiffasin että faijaa ei paljoa kotona näkynyt kun se painoi pitkää päivää yrityksensä eteen. Työmäärään nähden mun faijan olisi pitänyt olla liki miljonääri, mutta paskat…mahtoikohan ala-aste olla lopuillaan kun faijan yrityksen tuotantotilat paloi savuna ilmaan ja vakuutusyhtiö oli sitä mieltä että mitään ei tartte korvata. Vaikka mä olinkin ihan kakara, mä tajusin että meidän perhe oli silloin taloudellisesti aika tiukassa paikassa ja oli ihan liipaisimella että olisi lähtenyt kämppä alta. Pienoisena ihmeenä pidän sitäkin ettei mun vanhemmista kumpikaan siinä myllytyksessä kävellyt junan alle. Vuosien saatossa faija ja vanhemmat tietty yhdessä, tekivät kyllä hienon taloudellisen nousun, mutta muhun se jätti sellaiset jäljet jo nuorena, että mä päätin etten tohon helvettiin, siis yrittäjäksi lähde IKINÄ !!!

Peruskoulusta suoraan painuin töihin, silloin vielä pääsi liki ”hommiin kuin hommiin, siis haalarihommiin” sillä tyylillä että työ tekijäänsä opettaa. Mulla ei siis ole mitään koulutusta peruskoulun jälkeen, tai siis merkonomiksi opiskelin aikuisena, mutta se on kans oma Stoorinsa ja liittyy siihen työtapaturmaan joka vei mut istumaan vuodeksi pyörätuoliin. 

Ensimmäisen lapseni sain 18-vuotiaana ja se vastuu vain lisäsi sitä ajatusta että mulla on oltava varma työpaikka, palkka vakio ja joku muu kantaa harteillaan isomman vastuun. Nyt olen 43-vuotias ja päivääkään en ole ollut työtön. Kaikkia töitä, maan ja taivaan välillä olen tehnyt. Välillä kahta, jopa kolmea työtä. Oon ollu töissä raksoilla, siivooja, myyjä, lehdenjakaja, sahalla hommissa ja vaikka mitä. Vaikka mä itse sanonkin, mä olen mielestäni hyvä työntekijä. Hoidan hommani ja sitoudun. Mutta mulla on siinä mielessä käynyt hyvä tuuri kun olen aina saanut tehdä sellaista työtä josta olen tykännyt ja sellaisessa työpaikassa jossa olen viihtynyt.

Olin Porissa Satakunnan Osuuskaupalla töissä, vuorotyö, mutta se sopi mulle vallan mainiosti…siis siihen asti kunnes menin ja rakastuin. Ja sen rakkauden perässä muutin Kangasalle. Sieltä siirryin sitten Pirkanmaan Osuuskaupalle. Olin tuossa melkein naapurissa kaupassa töissä ja vaikka työpaikka olikin aivan loistava, vuorotyö ei sitten enää uusperheen kuvioon sopinutkaan. Mä olin liki aina töissä enemmän tai vähemmän kun miehen muksut oli meillä, joten ne viikonloput oli ihan liian täynnä sinkoilua eri suuntiin. Niinpä mä päätin että haen ihan mitä tahansa työtä, kunhan siinä on virka-aika.

Tein myös elämässäni jotain sellaista mitä olin aiemmin vältellyt, eli menin vuokrafirman kautta töihin. Puolisen vuotta olin töissä vuokrafirman kautta ja sen jälkeen pääsin töihin yrityksen kirjoille Pirkanmaan alueella toimivaan siivousalan yritykseen. Valehtelematta se oli yksi parhaimmista työpaikoista mitä mulla on ikinä ollut. Toki mielipiteeseen saattaa vaikuttaa se että siihen elämäntilanteeseen se työpaikka sopi täydellisesti. Oli virka-aika, viikonloput vapaat, sain tehdä itsenäisesti työtä, työ oli just sopivan hektistä ja ennen kaikkea sanoisin että meillä oli hyvä luottamus ja kunnioitus molempiin suuntiin. Mun mielestä hyvässä työsuhteessa nuo kaksi viimeksi mainitsemaani asiaa ovat ensiarvoisen tärkeitä. Olinkohan ollut noin vuoden yhteensä töissä kun sitä luottamusta ja kunnioitusta ei enää ollut, kumpaankaan suuntaa, tai niin mä sen ainakin koin. Eikä se syy ollut sen enempää tai vähempää yksilöidysti kenessäkään. Ihmissuhteessa on aina vähintään kaksi ihmistä ja mä koin että tietyt ristiriidat johti siihen että kun menetin kunnioituksen ja luottamuksen, menetin samalla mahdollisuuteni työskentelyyn. Mutta yksi ovi sulkeutuu ja toinen avautuu ja just niin taas kerran kävi. Pääsin toiseen siivousalan yritykseen palveluohjaajaksi. Työpaikka oli kuin mulle tehty, mutta lopulta siinä oli yksi erittäin pitkä miinus. Työ tehtiin ”kentällä” parityönä, siten että työpari saattoi vaihtua päivittäin. Ja siitä mä en tykännyt, en yhtään. Ihmisillä on niin erilaisia tapoja tehdä työnsä ja aika harvoin työmoraalit kohtaavat useamman ihmisen kanssa. Toisinaan mä koin että olen vastuussa sellaisen ihmisen tekemästä työstä joka vain haluaa päästä helpolla, kun itse yritin keskittyä tekemään työni kunnolla…jotta vielä kymmenenkin vuoden päästä mulla on se työpaikka.

No, sitten tuli korona ja kuulin että yksi todella iso siivousyritys oli vähän ”perseillyt” ja suoraan sanottuna jättänyt siivouksia välistä, vaikka asiakas koronasta johtuen oli nimenomaan pyytänyt tehostettua siivousta. Mä sitten otin härkää sarvista ja sanoin että mä voin kuule tulla siivoomaan nämä teidän tilat. Seuraavana päivänä mulle sitten tuli soitto että olisi päivittäin sellainen 4h/ päivä siivousta, kolmen kuukauden ajan. Kerroin asiasta esimiehelleni ja kysyin että saanko jatkaa teillä osa-aikaisena, mutta esimies sanoi että lähdet sutii tai jatkat kokoaikaisena. Ja silloin mun silmien eteen ilmestyi vaaka, toisessa kupissa oli se silloinen päiväduuni, vakituinen työsopimus, vakavarainen työnantaja ja toisessa kupissa oli 4h/ päivä, kolme kuukautta…Elämässäni ensimmäistä kertaa mä aattelin työpaikan suhteen pelata upporikasta ja rutiköyhää, otin riskin, irtisanoin itseni, yön pimeinä tunteina pistin yrityksen pystyyn ja viikon päästä aloitin työt. Sitten niitä töitä tulikin tosi kivasti lisää. Raksoilla siivosin koppeja, tein toimistosiivouksia, huoneistoja, ihmisten koteja…mä olin vaikka missä, enkä ollut yritystäni edes mainostanut, enkä siinä kohtaa olisi edes voinut mainostaa kun kalenteriin ei olisi mahtunut yhtäkään keikkaa lisää. Enkä ole vieläkään saanut yritykselleni edes kotisivuja aikaiseksi, mutta sellainen päätös tehtiin että tässä viikonloput aikana edes aloitettais niiden teko…saapa nähdä.

Mä en ole ikinä ollut luonteeltani mikään myyjä, siis silleen isolla ämmällä. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui sattumusten summana, oikeina hetkinä. Kerran soittaessani yhdelle työjohtajalle kysyäkseni heidän toiveesta siivouksesta Juhannuksena, tämä työjohtaja oli juuri rautakaupassa ostamassa työmaalleen kahvikuppeja. Mä sitten ihan spontaanisti kysyin että kuule mitä jos mä hoitasin Teille jatkossa kertisastiat, kahvit, maidot ym…ja niin mä sitten melko nopeasti hoidin viidelle eri työmaalle kaiken. Yhtenä päivänä soi taas puhelin ja sanottiin että olis yks reissumiesten asunto mikä pitäis siivota. Se oli aivan  hirveessä kunnossa…mä soitin että mitä jos mä hakisin tänne asuntoon Ikeasta ihan uudet petivaatteet ja heitettäs kaatopaikalle nää vanhat, että tehdään tästä asunnosta oikeesti asuttava ja viihtyisä. Taas sana kiiri ja nyt mulla on viisi asuntoa joiden viikottaista siivousta liinavaatteista lähtien hoidan. Eikä ne oikeat hetket, hyvät sattumukset tähän päättyneet. Taas tuli puhelinsoitto että vähän sivummalla olis taas yks asunto lisää, että haittaako mua pieni ajomatka. No ei se sitten lopulta niin kaukana ollut ja tämä työjohtaja sanoi mulle että asunto on poikkeuksellisesti kalustamaton, että hän hankkkii kalusteet ja ilmoittaa mulle kun asunto on valmis. Mä sitten kysäsin että mitäs jos mä käyn Ikeasta hakemassa sinne asuntoon huonekalut ja mä hoidan sen kalustamisen. Ja niin mä myös tein. Yhtenä päivänä kävin ostaan sänkyä, sohvaa, astioita, liinavaatteita, hyllyjä, valaisimia. Toisena iltana me perheen kanssa kasattiin ”palapeliä” kotona ja seuraavana päivänä käytiin kalustamassa asunto.

Muutaman kuukauden kuluttua…mun yritys nimeltään SiivousSydän, täyttää vuoden. Mä teen kaikkea mitä siivoustyöhön liittyy ja kalusteiden kokoaminenkin onnistuu. Mua motivoi työssäni se että, aidosti oikeasti koen tekeväni tarpeellista työtä. Sen siivouksen ympärille, olen kehittänyt kaikkea muuta…niiden huonekalujen kasaamisesta lähtien. Jos mua pyydetään jotain tekemään, mä teen, jos en osaa, mä opettelen tai asiakkaan puolesta etsin jonkun joka osaa. Joka päivä mä tykkään lähteä töihin. Ehkä tämä yritys isoimpana opetuksena on antanut sen ettei ikinä kannata keskittyä vain yhteen juttuun, vaan laajentaa osaamista ja tarjontaa, tärkeintä on tehdä itsestään tarpeellisen. Mun tarkoitus ei ole ollut missään vaiheessa yrityksen kasvattaminen vain ainoastaan itseni työllistäminen ja tällä hetkellä se suunnitelma näyttää hyvältä. Mä olen nyt siinä kohtaa elämääni etten oikeastaan pysty valittaa mistään. Mulla on arki-illat vapaita, jotka mä pyhitän perheelleni. Lapsistani nuorin 4-vuotias tyttö pitää tahtotilallaan mieleni virkeänä ja muutama vuosi sitten, kun lopetin vuorotyöt, ostin saumurin. Liki viikoittain teen jonkun vaatteen itselleni, miehelleni tai tytölle. Se on aika saavutus kun aiemmin en ollut oikeastaan saumuria edes nähnyt. 

Vuonna 2007 loukkaannuin työtapaturmassa hengenvaarallisesti. Puoli vuotta makasin ”koomassa” sairaalassa ja lapset, joita oli silloin kolme, tuolloin iältään 2,7 ja 12-vuotiaat, ”muuttivat” mummilaan. Päästyäni sairaalasta ja lasten tullessa takaisin kotiin,olin vuoden verran pyörätuolissa. Sen vuoden aikana nuorimmalle lapselle tehtiin toinen sydänleikkaus. Mä olen useasti potenut huonoa omatuntoa siitä, millaisen mankelin läpi mun lapset joutui jo pienenä pyörimään. Millaiset jäljet se kaikki heihin jätti. Ja samalla kun katson lapsiani, kuinka mahtavia tyyppejä heistä jokaisesta tuli, mä olen suunnattoman ylpeä siitä että me selviydyttiin. Nämä kaikki tapahtuneet ovat vahvasti tuoneet sen asenteen että huomisen varaan ei paljoa voi laskea. Asiat voivat äkisti muuttaa suuntaa, eikä aina hyvään suuntaan. Mä olen lopettanut murehtimisen kun tulevaisuudesta ei ikinä tiedä. Aina tähänkin asti mä olen jotain keksinyt, jos keksiä täytyy ja ennen kaikkea mä olen selviytynyt. Lopulta yksikään mun harmaista hiuksista ei ole johtunut tästä yrittämisestä, vaan ihan niistä muista karikoista mihin elämän aikana on tullut paatti ohjattua. Ehkä me suomalaiset just siks juostaan ilmaisten ämpäreiden perässä, että jos satutaan ajaa karille, niin saadaan isommat vedet äyskäröityä ja päästään rantaan.

Sitä kai on selviytyminen tiukastakin paikasta.

Tarja Vesanen

SiivousSydän