Rankka päivä toimistolla – Viran puolesta ja palkkaa vastaan

Olin jo toimistolla pöytäni ääressä, kun muut saapuivat töihin. Olimme Sinikan kanssa tulleet ensimmäisinä, koska Sinikka halusi juoda aamukahvin kaikessa rauhassa. Muiden tultua paikalle toimiston täytti puheensorina ja kahvikuppien kilinä. Irma kierteli antamassa neuvoja kaikille. Sen jälkeen, kun hänestä oli tullut projektipäällikkö, hän oli ryhtynyt kaikkien alojen asiantuntijaksi. Luultavasti hän neuvoi bussikuskiakin matkustaessaan aamuisin töihin. Seppo seisoi kahvikuppinsa kanssa vuorotellen jokaisen työpisteen vieressä, totesi sitten palaavansa sorvin ääreen ja siirtyi seuraavan työtoverinsa kiusaksi. Arvelin, että häneltä kuluisi yli puoli tuntia kulkea kahvinkeittimeltä omalle paikalleen.

Vetäydyin toimistotarvikevarastoon piiloon ennen kuin hän ehti minun pöytäni luokse. Istuin varastoon hylätylle tuolille ja haukottelin. Oikeastaan voisin torkahtaa hetkeksi. Sinikka kutsui minua harjoittelijakseen, mutta minulla ei ollut aikomustakaan tehdä tänään mitään töitä. Korkeintaan käyttää kiky-aikani suunnitteluun ja kehittämiseen.

Puolen päivän jälkeen Eero kutsui meidät pikapalaveriin neuvotteluhuoneeseen. Olin juuri löytänyt mukavan asennon työpöytäni ääressä. Tuijottelin ulos ikkunasta, ja olin kuin en olisi kuullutkaan. Olkoonkin vain esimies, minua hän ei määräile. Mutta Sinikka jäi odottamaan ovelle.

– Maija, sinä kanssa mukaan, hän sanoi. Huokasin ja laahustin neuvotteluhuoneeseen mahdollisimman kyllästyneen näköisenä.

Seurasin kokouksen kulkua. Huomasin, että kaikki pitivät yhteistyötä hyvänä asiana ja kaikki halusivat tehdä yhteistyötä. Miksi he eivät sitten tehneet yhteistyötä? Koska muut eivät halunneet. Kaikki muut olivat hankalia ja vastahakoisia. Irma jakoi projektin tehtäviä. Olin jo huomannut, että kun hän sanoi ”tehdään”, hän tarkoitti, että joku muu tekee. Irman ojentamat tehtäväpaperit kuitenkin kiersivät kädestä käteen ja palasivat lopulta takaisin pöydälle hänen eteensä. Seppo yskäisi, ja kysyi, joko voidaan palata sorvin ääreen.

Katselin Eeroa kiinnostuneena. Oliko hän esimies, koska osasi johtaa, vai oliko hän vain toimiston pisin mies?

Kokouksen jälkeen muut poistuivat neuvotteluhuoneesta, mutta Eero oli vielä kumartunut läppärinsä ääreen. Istuin pöydän reunalle hänen viereensä. Hän oli käynyt ruokatunnilla salilla, ja hänen hiusrajansa oli vielä kostea. Se tuoksui huumaavalta. Kumarruin ja ennen kuin pystyin estämään itseäni, lipaisin kielelläni hänen otsaansa. Eero kavahti pystyyn ja tönäisi minua käsivarrellaan. Tömähdin kömpelösti pöydältä alas ja livahdin huoneesta omalle paikalleni. Ensin nolotti, mutta sitten suututti.

Myöhemmin iltapäivällä tuli tilaisuuteni kostaa. Eerolla oli palaveri yläkerrassa. Hiivin hänen huoneeseensa ja huomasin naulakon vieressä avonaisen treenikassin. Kyykistyin, ja pissasin hänen hikisen pyyhkeensä päälle. Kuka käski tönimään pienempiään?

Eero palasi palaverista, meni huoneeseensa ja sulki oven perässään. Melkein saman tien ovi aukeni uudestaan.

– Sinikka! Eero ärjäisi, mutta jatkoi sitten ystävällisemmin:

– Kuule Sinikka! Vaikka Maija onkin sinulle tärkeä, huomenna saat jättää sen kotiin. Ei tämä toimistokissahomma oikein toimi!

Venyttelin ja suljin silmäni tyytyväisenä. Etätyöt sopisivat minulle vallan mainiosti.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.