Viisikymppisen naisen sitkeät piirittäjät – Viran puolesta ja palkkaa vastaan
On kasvettu aikuiseksi, saatu työpaikka, sinnitelty vuosikymmeniä työelämässä tai perustettu oma yritys. On huolehdittu omista asioista, vähän muidenkin, ja tietenkin yhteisistä asioista myös. Silti monen viisi-kuusikymppisen naisen seuraan pyrkii tuttu porukka: herrat Vaatimattomuus, Häpeä ja Epäonnistumisen pelko.
Ja sitkeitä ihailijoita ne ovatkin! Juuri kun olet saanut hyvää palautetta tekemästäsi työstä, joku niistä kurkistaa sohvan takaa ja muistuttaa: ”Sinäkö hyvä? Luuletko olevasi muita parempi? Pitää olla täydellinen ennen kuin kehtaa!”
Hienon sanonnan mukaan täydellisyys on hyvän vastakohta. Olen kuullut työhaastatteluissa, kun puheeksi otetaan henkilökohtaiset kehittämiskohteet, että työnhakija on perfektionisti, ja ei hän sitä oikeasti pidä huonona ominaisuutena. Mutta se on. Perfektionisti ei koskaan onnistu, mutta hukkaa aikaa, rahaa ja rassaa muiden hermoja yrittämällä.
Minua on monesti lohduttanut valtakunnan kansleri Axel Oxenstiernan huokaus: “Poikaseni, tietäisitpä vain, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”. Vaikka tunnen monta itseäni fiksumpaa, tehokkaampaa ja kaikin tavoin kyvykkäämpää kollegaa, olen myös huomannut, että supervoimia on harvalla. Synnynnäisiä ominaisuuksia tärkeämpiä on vaikkapa rohkeus tarttua tilaisuuteen. Niin minä tein, kun minulle ehdotettiin blogitekstin kirjoittamista. Tai päämäärätietoisuus. Se, että tietää mitä haluaa, ja keskittyy siihen yleisen perhostelun sijasta. Ja tietysti se, että kertoo muillekin osaamisestaan. Itseään pitää kehua.
Mainitsinko jo äidit tai muut hyvää tarkoittavat kasvattajat, jotka haluavat kitkeä tytöistä pois turhamaisuuden ja ylpeyden synnit? Niistä pahaa tarkoittavista puhumattakaan. Toivotaan, että tämä on sukupolvikokemus, ja nuorempia naisia ei väärä vaatimattomuus hidasta. Meille on opetettu, että ei pidä luulla itsestään liikoja ja itsensä kehuminen on noloa. Ei pidä yrittää olla parempi kuin muut, itsensä esille tuominen on (kauheista kauheinta!) epänaisellista ja jopa rumaa. Kuuntele sitä sisäistä ääntä päässäsi, kenen ääni se on? Ja miksi se puhuu sinulle noin ikävästi?
Minulla on varhaislapsuudesta kokemus, että uin huonommin, pyöräilin hitaammin ja piirsin surkeammin kuin muut. Vasta aikuisena tajusin, että kun vertasin itseäni sisaruksiin ja serkuksiin, jotka olivat minua 4-7 vuotta vanhempia, luonnollisestikin minä olin se, jonka piti aina huutaa muita odottamaan. Lapsen kokemus saatetaan omaksua osaksi omaa identiteettiä, ja se voi vielä vahvistua omalla toiminnalla. Jos pitää itseään huonona liikunnassa tai matematiikassa, jättää harjoittelun, ”koska minulla on huono laskupää”, ja taitoero muihin kasvaa entisestään. Omaa lapsuuttaan kannattaa muistaa uudelleen, aikuisen näkökulmasta.
Meidät iäkkäämmät naiset on kasvatettu selkeän kaksoisstandardin aikana. Pojat ovat olleet reippaita ja miehekkäitä, heitä on kehuttu oman mielipiteen ilmaisusta ja oman puolensa pitämisestä. Tytöt ovat samalla tavoin toimien olleet riehakkaita, pikkuvanhoja, nenäkkäitä ja itsepäisiä. Hyväksynnän kaipuu on saanut naiset mukautumaan toimintatapaan, joka ei toimi enää silloin, kun pitäisi kilpailla osaamisella ja ammattitaidolla. Harvaa tullaan kotoa hakemaan (tästäkin oma äitini varoitti!), joten taitojaan, tietojaan ja tekemiään asioita pitää lähteä aktiivisesti myymään ja markkinoimaan. Pitäisi karkottaa nuo sitkeät herraseuralaiset, ja kohdata maailma ylpeänä siitä, mitä on saanut aikaan ja mitä ehtii vielä tekemäänkin.
Häntä pystyyn, kissat!
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.