Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Irman salaisuudet

Irmalla oli salaisuus. Tai oikeastaan niitä oli kaksi. Ne olivat olleet osa häntä lapsesta asti. Hän ei ajatellut niitä joka päivä, vanhemmiten aika harvoin. Mutta kuitenkin hän oli aina tuntenut ne. Ne tuntuivat pienenä, mutta painavana sykkyränä rinnan alaosassa. Siinä missä tuntui vihlaisu aina, kun hän ajatteli uimista.

Irma ei osannut uida. 

Neljännen luokan todistukseen laitettiin uimataidon kohdalle rasti, ja sillä todistuksella haettiin oppikouluun. Irmalle oli luvattu, että hän pääsisi edeltävänä kesänä kirkonkylällä pidettävään uimakouluun. Irma oli aina pitänyt vedestä, ja hän oli kesäisin pulikoinut naapurin lasten kanssa savipohjaisessa pienessä järvessä kotinsa lähellä. Hän oli kuitenkin pitänyt sitkeästi kiinni uimarenkaana käytetystä auton sisäkumista. Irma osasi melkein uida. Sitten, kun hän pääsisi uimakouluun, hän oppisi oikeasti.

Uimakoulun alkaessa isä oli kyydinnyt Irman kirkonkylän uimarannalle. Irma huomasi, että isä jännitti uimakoulua. Isä oli ollut autossa vakava ja lyhytsanainen. Hän jäi odottamaan rannalle uimaopetuksen ajaksi ja tepasteli rannalla hermostuneesti edestakaisin.

– Varovasti, Irma, hän oli välillä huutanut. – Irma, älä mene niin syvälle, pysy rannassa!

Isän pelokas ääni oli puristanut Irman sydäntä niin, että hän oli kahden päivän jälkeen pyytänyt, ettei uimakouluun tarvitsisi enää mennä. Isän silminnähtävä helpotus oli hiukan lieventänyt Irman omaa pettymystä. Hän jatkoi opettelua omin päin, osasihan hän melkein uida, mutta todistukseen tuli kuitenkin merkintä uimataidottomuudesta. Seuraava kesä oli kylmä ja sateinen. Irma sairasti sitkeää korvatulehdusta, eikä saanut käydä järvellä muiden kanssa.

– Ei se haittaa, hän sanoi. – En minä siitä uimisesta niin välittänyt.

Äiti tuhahti, mutta isä veti Irman kainaloonsa. – Isän tyttö, hän sanoi. – Katsellaan me vain rannalta. 

Oppikoulun voimistelunopettaja kävi läpi edessään olevaa oppilaslistaa. Hän rypisti kulmiaan, otti silmälasit paidan rintataskusta ja luki sitten listan uudelleen.

– Kolme uimataidotonta, hän sanoi ja katsoi luokkaa lasiensa ylitse.

Kaksi oppilaista viittasi. – Minä opin viime kesänä, toinen sanoi.

– Niin minäkin, sanoi toinen.

Irma nosti hätäisesti kätensä pystyyn. – Niin minäkin! hän sanoi. 

– No hyvä, tämä on tällä selvä, sanoi opettaja ja jatkoi muihin asioihin. Irma istui paikallaan kyyryssä ja lamaantuneena. Hän oli aloittanut oppikoulun valehtelemalla opettajalle ja koko luokalle. Kukaan ei saisi koskaan tietää. Siitä tuli hänen toinen salaisuutensa.

Sen jälkeen Irma pysyi rannalla. Hän teeskenteli sairasta, kun luokka kävi retkellä naapurikaupunkiin rakennetussa uimahallissa. Hän jäi kotiin, kun kaverit kävivät kesäisin uimassa. Hän istui rannalla vahtimassa muiden tavaroita, tai selitti, ettei halua pilata kampaustaan, kun opiskelutoverit saunoivat ja uivat. Hän kyyditsi äitiään ja tämän ystävättäriä rannalle, mutta istui itse varjossa ristisanaa tekemässä, kun vanhat rouvat rallattivat vedessä käsi kädessä Yks, kaks, kolme, istu isän polveen -lorua. Irma kadehti matalassa vedessä polskivia lapsia. Hän katseli televisiosta, miten uimarit liukuivat vaaleansinisillä radoillaan, ja rinnan alla vihloi.

Kun Irma osallistui kansalaisopiston järjestämään Dreamboard -työpajaan, hänen aarrekarttansa täyttyi uimarannoista, uimalakeista ja uimahallin vesijumppa-mainoksista. Leikattavista lehdistä löytyi jopa kuva Mark Spitzistä seitsemän olympiamitalinsa kanssa. Irma huomasi, että hänen työkaverillaan Maunolla oli samanlaiset viikset. 

– Vesielementti on sinulle ilmeisen tärkeä, sanoi pajan ohjaaja. Irma avasi suunsa, mutta salaisuus puristui vielä kurkkuun.  

Vasta kun hän oli työtovereittensa kanssa viettämässä iltaa järven rannalla, hän oli hetken mielijohteesta lähtenyt soutelemaan Maunon kanssa. Tyynellä järvenselällä Irma oli alkanut puhua salaisuuksistaan.  Mauno souti hitaasti ja kuunteli. Kun Irma oli lopettanut ja kuivannut silmänsä ja niistänyt nenänsä, Mauno sanoi:

– Voisithan sinä mennä aikuisten uimakouluun.

– Aikuisten uimakouluun? Irma toisti tyrmistyneenä.

– Niin. Vaikka samalla, kun käyt äitiäsi katsomassa hoitokodissa. Käyt sen jälkeen uimahallissa. Jos sinä aloitat sen osa-aikaisen eläkkeen, sinulla on aikaakin.

Irma aloitti aikuisten uimakoulun. Kun muut opettelivat altaan reunalla kastautumaan veteen, Irma teki jo pitkiä liukuja toisella reunalla. Jo ensimmäisellä oppitunnilla yksi liuku jatkui pitkäksi ja Irma huomasi pysyvänsä pinnalla. 

– Tämä kurssi sopii uimataidottomille, ohjaaja sanoi tunnin jälkeen. – Sinähän osaat jo vähän uida.

– Minä melkein osasin, Irma sanoi ylpeänä. – Nyt minä osaan.

Irma istui uimahallin kahvilassa, joi teetä ja söi mansikkakakkua. Irmaa itketti hiukan, kun hän ajatteli hentoa tyttöä, jota oli painanut suuri salaisuus monta vuosikymmentä. Nyt tyttö oli viimein päässyt uimaan, ja pääsisi ensi viikolla taas uudelleen. Irma katseli kahvilan ikkunaseinän läpi altaassa uivia ihmisiä, eikä rintaa enää vihlonut.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.