Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Leppäkerttu luokkakokouksessa

– Leppäkerttu!

Kertun edessä seisoi pitkä, vaalea nainen. Kerttu ei muistanut, että heidän luokallaan olisi ollut ketään niin pitkää. Nainen vatkasi Kertun molempia käsiä käsissään. Hänen alas kumartuneilla kasvoillaan oli hyvin opeteltu hauska tavata -ilme. Naisen takana seisoi kaksi yhtä pitkää ja vaaleaa naista. Hetkessä Kerttu tunnisti koko kolmikon. Salama Systers.

Ja se nimi, Leppäkerttu. Ensimmäisenä Tampereen syksynään Kertulla oli ollut hieno, punainen sadetakki, jonka hän oli saanut Helsingissä asuvalta tädiltään. Kun hän kulki se päällään Hämeenkatua pitkin, punainen sadetakki heijastui näyteikkunoista. Hän oli tuntenut itsensä hetken romaanin sankarittareksi kulkemassa Pariisin tai Lontoon sateisilla kaduilla. 

Ensimmäisenä koulupäivänä Salama Systersin saapuminen oli kuulunut jo kaukaa. Kolme kirkasta ääntä ja heleä nauru kaikuivat porttikäytävässä, koulun pihalla ja lopulta koulun käytävällä. Kerttu tunsi tytöt jo vanhasta koulustaan, mutta ei ollut tunnistaa heitä. Kesätyö tukholmalaisessa sairaalassa oli muuttanut Seijan, Sinikan ja Marjan hiukset, vaatteet ja asenteen. 

– Me ollaan Salama Systers, julisti Sinikka luokan oven edessä, ja kaikki kolme poseerasivat hetken kädet lanteilla. Sitten he nauroivat ja kävelivät ponihäntä heiluen Kerttua kohti.

– Moi Kerttu, sanoi Sinikka. – Hieno takki! 

Hänen takanaan Seija tirskahti. – Leppäkerttu! hän sanoi. – Hieno takki, Leppäkerttu!

Ja Leppäkerttu Kertusta tuli. Se ei ollut nimenä pahimmasta päästä, Salama Systers otti nopeasti koko luokan haltuunsa, ja hallitsi ylioppilasjuhliin asti. Silti nimitys vei ilon punaisesta sadetakista, ja Kerttu tunsi kadulla kulkiessaan olevansa pörisevä hyönteinen. 

Kerttu oli koulun jälkeen jatkanut yliopistoon, ja tavannut siellä kanadalaisen jatko-opiskelijan. Hän oli muuttanut miehen mukana Kanadaan, suorittanut tutkintonsa loppuun ja saanut töitä vientiyrityksessä. Avioeron jälkeen Kerttu oli palannut Suomeen ja kirjoittanut omaelämänkerrallisen romaanin ”Vaahteranlehden varjossa”. Kirjasta oli juuri otettu pokkaripainos.

Nyt he seisoivat hotellin aulassa luokkakokouksessa. Kerttu oli tullut Tampereelle tapaamaan äitiään vielä epävarmana siitä, aikoiko todella mennä kokoukseen. Äiti oli kuitenkin mennyt lukupiiriin, ja niin Kerttu oli vaihtanut juhlamekon ylleen ja kävellyt lenkkitossut jalassa keväisen kaupungin halki Hotelli Torniin. Hän haki katseellaan naistenhuonetta voidakseen vaihtaa juhlakengät jalkaan.

Kun Kerttu astui saliin, johon oli katettu juhlaillallinen, hän tunsi vielä enemmän vierautta ja sivullisuutta kuin kouluaikana. Luokkatoverit keskustelivat vilkkaasti keskenään, halailivat ja taputtelivat toisiaan selkään. Äänekkäin kiljahtelu kuului sieltä, missä Salama Systers liikkui. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Vaikka kokoukseen ei oltu kutsuttu aviopuolisoita, monet liikkuivat pariskuntina. Kerttu istuutui pöytään ja nyökkäsi muille tervehdyksen. Hän söisi, joisi ja lähtisi.

Illallisen aikana seinään heijastettiin diaesitystä kouluaikaisista kuvista. Lähes kaikissa kuvissa Salama Systers oli joko kuvan keskellä tai kurottamassa kuvaan jostain sivulta. Kerttu näki joidenkin kuvien taustalla itsensä nuorena ja vakavana. Naapuripöydässä keskustelu oli muuttunut ruokajuomien myötä äänekkäämmäksi. Kuulosti siltä, että Salama Systersin ikuinen ystävyys oli alkanut rakoilla.

Illallisen jälkeen Sinikka, Seija ja Marja asettuivat salin keskelle mikrofonin kanssa. Sinikalla oli vanha ystäväkirja kädessään.

– Nyt katsotaan, kuka meistä toteutti unelmansa, hän sanoi. – Aloitetaan sinusta, Seija. Kirjassa lukee ”unelma-ammatti: lentoemäntä”. Mitä sinusta tuli? 

Seija kumartui mikrofonia kohti. – Opettaja, hän sanoi.

– Ja mikä oli Seijan ”Maa, jossa haluaisit asua”? Ranska. Ja Seija asuu?

– Nokialla, sanoi Seija mikrofoniin.

– Voi voi, niin se joskus menee, ei kaikki käy niin kuin haaveillaan.

Seija sieppasi ystäväkirjan ja mikrofonin Sinikalta. 

– No niin Sinikka, sinä olet tässä ensimmäisellä sivulla. ”Eniten inhoan” kohtaan olet laittanut ”Rääsy-Risto”. Miten minä muistelen, etkös sinä ole naimisissa Riston kanssa.

– Kyllä olen, vastasi Sinikka mikrofoniin happaman näköisenä.

– Aivan, kiitos, kun avaudut meille, rouva Rääsy-Risto. Ja sitten täällä on unelma-ammattina valokuvamalli. Kuinkas on, Sinikka, ovatko unelmasi toteutuneet?

– No eivät ole, sanoi Sinikka ja tempaisi mikrofonin Seijalta. Silloin hän huomasi Kertun.

– Hakekaa Kerttu sieltä kirjasta, hän sanoi.

– Jee Leppäkerttu, kikatti Marja ja selasi kirjaa. Sinikka lähestyi Kerttua mikrofoni ojossa.

– Unelma-ammatti, luki Seija Marjan olan yli. – Kirjailija! Ja hän päästi pahanilkisen naurun. Mikrofoni oli Kertun kasvojen edessä. 

– Minä olen kirjailija, Kerttu sanoi.

Sinikka rypisti otsaansa. – Joku muu, hän huusi Marjalle, – lue joku muu kohta!

– Maa jossa haluaisit asua, luki Marja. – Kanada! 

Seija nauroi taas. Sinikka ojensi mikrofonin Kerttua kohti.

– Olen asunut Kanadassa, Kerttu sanoi.

–  Eniten inhoan, Marja luki, – kiusaamista.

– Kyllä, se pitää paikkansa edelleen, sanoi Kerttu ja nyökkäsi haastattelun päättyneeksi.

—————————————————————————–

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.