Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Tässä ajanhetkessä

Heikki ja Seppo saapuivat kokoushuoneeseen viimeisinä.

– Tässä on Eero sinun postisi, Heikki sanoi ja ojensi Eerolle kirjekuoren.

– Hei, se on Turusta! Seppo kurkki Heikin olan yli.

– Rauhoittukaa, Eero sanoi. – Ei paperiposti vielä noin harvinaista ole. Hän avasi kuoren. – Täällä on vain todistus Turun viikonloppukursseista.

– Jaa huorinteosta saa nykyään diplomin, mutisi Seppo Heikille.

– Varo tai se lähtee taas kävelemään, mutisi Heikki takaisin.

Eero seisoi pöydän päädyssä ja mietti miten aloittaisi palaverin. 

– Pari viikkoa sitten minulla oli pieni tuumaustauko, hän aloitti. – Sellainen pieni irtiotto keskellä työviikkoa. Kun alkoi sataa, poikkesin kirjastoon. Siellä silmiini osui eräs kirja, The Subconscious Mind of Corporation and Ostracizing Strategy. Se on alkujaan ilmestynyt Itävallassa vuonna 1930. Lueskelin sitä ja se oli kiehtova teos. Lähtökohtana on jokaisen työntekijän oman psyykeen kerrokset. Yritys on enemmän kuin osiensa summa myös psyyketasolla. Yrityksillä on oma piilotajuntansa. Se on osa yrityksen syntyhistorian, eri vaiheiden ja koko henkilöstön, niin menneen kuin nykyisen, muodostamaa joukkosielua. Jos yrityksen psyyke on vahva, se hylkii ulkoa tulevaa vaikuttamista. Ja jos johtoryhmä ei ole osa tätä joukkopsyykeä, se ei pysty tuomaan tekemäänsä strategiaa osaksi toimintaa. Strategian ei pitäisi tulla yrityksen psyyken ulkopuolelta vaan sisäsyntyisesti. 

– Ei vaan sisäsiittoisesti! innostui Heikki, – Ja sitten sen voi synnyttää! Ja imettää ja ruokkia, jotta se kasvaa!

– Ja vaihtaa vaipat, jos strategiasta vuotaa tai roiskuu jotain, Sinikka lisäsi.

– Niin niin, jatkoi Heikki, – koko yritys hoivaa strategiaa.

– Entä sitten, kun se kasvaa isoksi ja haluaa muuttaa pois firmasta? Irma kysyi.

– Tai alkaa seurustella kilpailijafirman strategian kanssa, Mauno kysyi.

– Tai jos paljastuu, että strategian isä on joku naapurifirmasta, Sinikka kysyi.

– Tai jos paljastuu, että se onkin adoptoitu. Ihmetellään vain, miksi se ei ollenkaan sovellu meille, Heikki sanoi.

– Kerrankin strategiasta puhutaan niin, että tavallinenkin työntekijä ymmärtää, Seppo sanoi.

– Itse asiassa pitkä kävelylenkki virkisti ajatuksia enemmänkin, sanoi Eero. – Olen jo jonkin aikaa miettinyt asiaa, ja nyt näyttää siltä, että koska mitkään minun ideani eivät saa vastakaikua johtoryhmässä, olen perustamassa omaa firmaa. Kun ollaan neljännen teollisen vallankumouksen äärellä, yritysten verkostoituminen saa ihan uutta vauhtia. Minulla on ajatuksena perustaa jonkinlainen verkostoiva yrityshautomo tai vastaava, auttaa yrityksiä löytämään toisensa.

– Jaa hautomo? kysyi Mauno. – Pitäisikö sen olla ensin yritysmunimo?

– Tai yrityshedelmöittämö? Yrityssiittämö? Irma pohti.

– Eeron yritysparittamo tai Yritysheruttamo? Seppo ehdotti.

Eero nauroi. Muut nostivat hämmästyneenä katseensa.

Irma sanoi: – Toivotan sinulle, Eero, onnea valitsemallasi tiellä. Minä kuitenkin pysyn täällä viimeiset työvuoteni. Mutta voin tulla sinulle joskus vaikka keittämään kahvia, jos tarvitset apua.

– Irma keittää hyvää kahvia, sanoi Mauno. – Teenjuojat harvoin osaavat.

– Mutta kahvinjuojat taas eivät ymmärrä teestä mitään, sanoi Sinikka. – Muistatteko, kun Heikki tilasi meille 5000 pussia mustaherukka-aromilla maustettua mörköteetä. Sitä ei juonut kukaan, mutta koko keittiö haisi.

– Tuoksui, sanoi Heikki. – Se oli täysimittainen hyötyloikka. Halpaa teetä ja ilmanraikastin samassa.

– Sitä voi uuttaa kylmään veteen, sanoi Seppo, – tulee hyvää mehua.

– Seppo nyt on kotitaloustekniikan ihmelapsi, Mauno sanoi. –  Muistatteko ne tarjoilut siellä mökillä kesällä. Minä lihoin viisi kiloa sinä yönä.

– Minä lihon nytkin pelkästään sitä nachopeltiä ajattelemalla, Sinikka sanoi.

Seppo näytti tyytyväiseltä. – Creme fraiche, hän sanoi, – siinä sen salaisuus.

– Neljäs teollinen vallankumous kuulostaa kyllä hyvältä, sanoi Heikki. – Meillähän on robotiikasta hyviä kokemuksia.

– Niin on, sanoi Eero ja näytti hetken haaveelliselta. 

Irma sahasi voiveitsellä viineriä kahtia. – Nämä ovat niin isoja, että näihin täytyisi suorastaan sitoutua, hän sanoi.

– Ja muruset varisee rinnuksille ja näppäimistölle, sanoi Mauno. – Kyllä perinteinen pitko olisi parasta kokouspullaa.

– Minä pitäisin kekseistä, sanoi Sinikka. – Niitä voi syödä yksi tai kaksi, ja loput säilyvät seuraavaan kokoukseen.

– Niin tai voitaisiin hankkia jotain pikkuleipiä, sanoi Seppo. – Kauralastuja, kaneliässiä tai…hei, minä keksin. Lusikkaleipiä! Mitä mieltä sinä olet, Eero?

Eero havahtui ajatuksistaan. – Niin mistä?

– Lusikkaleivistä! sanoi Seppo.

Eero mietti hetken. – Nyt kun olen lähdössä, hän sanoi, – en halua tehdä mitään linjauspäätöksiä, jotka sitoisivat seuraajaani liikaa. Teidän kannattaa ottaa asia esiin seuraavan esimiehenne kanssa.

– Tässä ajanhetkessä, sanoi Heikki ja puhdisti silmälasejaan villatakkinsa helmaan, – se on varmaan viisainta.

—————————————————————————–

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.