Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Toimisto väistötiloissa
Irman työyksikkö oli joutunut väistötiloihin. Heidän työhuoneissaan vaihdettiin ikkunoita, ja heille löytyi siksi aikaa vapaata tilaa teknisten palvelujen tyhy-viikon tyhjentämässä toimistossa.
Irma valitsi ikkunan edessä oleva pöydän ja asetteli villatakkinsa tuolin selustalle. Hän nosti muistikirjansa ja kalenterinsa työpöydälle ja asetteli niiden viereen kaksi lyijykynää ja puhelimen. Hän piti muutoksista silloin, kun ne olivat pieniä ja helposti hallittavissa.
– Älä liikaa sisusta, tokaisi Mauno. – Ei täällä kellään ole omia paikkoja. Jokainen valitsee oman paikkansa fiiliksen mukaan. Kun haet kahvia, minä ehkä tahdon istua siihen.
– Minä en juo kahvia, vastasi Irma, ja nosti laukustaan termospullon ja mukin. Hän oli aamulla säätänyt tuolin selkänojan ja korkeuden itselleen sopivaksi, eikä hänellä ollut aiettakaan antaa tuolia Maunon pahoinpideltäväksi.
Seppo oli huomannut saaneensa sähköpöydän. Kerrottuaan ikivanhan vitsin sähkötuolista hän surautteli nyt pöytäänsä edestakaisin. – Mikähän järki tässä on? hän ihmetteli ja lepuutti leukaansa pöydän reunalla. – Eihän tässä ulotu edes näppäimille!
– Katsokaa, ei käsiä, Mauno huusi ja otti pitkän hörpyn leukansa tasolla olevasta kahvimukista.
Eero saapui paikalle vasta iltapäivällä. Hän oli aamulla teeskennellyt nukkuvaa, kunnes hänen vaimonsa oli lähtenyt töihin. Sen jälkeen hän oli istunut keittiön pöydän ääressä ja tehnyt keskittyneesti ainakin kolmen päivän työt äkkiä vallanneessa flow-tilassa. Ajastettu kahvinkeitin oli sammunut naksahtaen, mutta Eero oli jatkanut koko ajan haaleamman kahvin juomista malttamatta keskeyttää kirjoittamista. Vasta kun äänettömälle laitetun kännykän näytölle oli ilmestynyt muistutus toimistopalaverista, hän oli noussut ja alkanut valmistautua lähtemään.
Eero oli tavallistakin haluttomampi menemään työpaikalle. Hän ennakoi joutuvansa ratkomaan väistötilojen synnyttämiä riitoja. Mikähän siinä oli, että toimiston porukalla ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä? He olivat periaatteessa samalla puolella. Heillä oli yhteiset työtehtävät, ja työt sinällään sujuivatkin. Silti he onnistuivat riitaantumaan mitä pienimmistä arkisista asioista. Jo yhteinen taukotila aiheutti ristiriitoja. Eero pystyi kuvittelemaan, millainen tunnelma olisi nyt, kun kaikki olivat joutuneet työskentelemään samassa huoneessa. Heikki valittaisi Sepon pitämästä yninästä. Irma valittaisi Maunon partavedestä. Mauno valittaisi Irman sekaantuvan muiden työtehtäviin. Seppo valittaisi joskus 80-luvulla kokemastaan vääryydestä. Sinikka valittaisi tiedottamisen jälleen epäonnistuneen.
Eero saapui teknisten toimistolle ja istuutui viimeisen tyhjän pöydän ääreen. Huoneessa oli pahaenteisen hiljaista. Oliko hänen poissa ollessaan tapahtunut jotain peruuttamatonta, josta ei päästäisi eteenpäin kuin työpsykologin ja työn ohjauksen avulla?
Toimiston ovelle ilmestyi pitkä ja vanttera siniseen univormuun pukeutunut vartiointiliikkeen mies. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti vihaisena jokaista vuorotellen. – Kuka on pysäköinyt minun parkkipaikalleni? hän jyrähti. – Kuka teistä on Irma Lilja?
Irma nousi säikähtyneenä pystyyn. – Minä olen Irma, hän sanoi ääni vapisten.
Mauno asteli työpöytänsä takaa ja asettui seisomaan Irman viereen. – Minä olen Irma, hän sanoi.
Seppo pongahti seisomaan. – Minä olen Irma! hän ilmoitti.
Eero huokasi, katsoi alaisiaan ja nousi sitten seisomaan. – Minä olen Irma, hän sanoi.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.