Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Varautuminen kannattaa aina

Mauno oli nimitetty varautumissuunnittelu- ja riskikartoitusvastaavaksi, ja hän oli käynyt Kuopion pelastuslaitoksella kurssilla. Nyt hän piti kaikkia varpaillaan muistuttamalla kaikista niistä vaaroista ja riskeistä, mitä jokapäiväiseen toimintaan sisältyi. Aiemmin hänen selviytymiskeinonsa perustuivat zombie-elokuvista saatuihin malleihin, nyt hän oli koulutuksen saanut asiantuntija. Hän oli kokouksen alussa huitonut kuin lentoemäntä muistuttaessaan varauloskäynneistä ja alkusammutusvälineiden paikoista. Hän oli vaatinut kopiopaperipinon siirtämistä pois käytävältä pysyvästi, yleensä se oli siirretty muualle vain palotarkastuksen ajaksi. Hän oli opastanut kahvitunnilla, miten tärkeimmät asiat hoidetaan ilman vettä ja sähköä. WC-pönttöön jätesäkki, sanomalehtisilppua mukaan ja sekajätteeseen!

Irmasta tuntui, että Mauno nautti uudesta tehtävästään ihan liikaa. Mauno olisi luultavasti erittäin pettynyt, jos ei yli vuorokauden sähkökatkoja enää tulisi. Mauno oli jopa vaatinut Irman kotinumeroa, jotta voisi soittaa hänet apumiehekseen, jos katastrofi sattuisi virka-ajan ulkopuolella. Irmalla ei ollut aiettakaan antaa sitä Maunolle.

– Kyllä minä tiedän missä sinä asut, sanoi Mauno. – Mutta minulla ei ole ehkä aikaa tulla sinua hakemaan.

Eero istui pöydän päässä ja tiesi jo etukäteen, miten asiat etenisivät. Mauno joisi monta kupillista kahvia ja puhuisi. Irma lipittelisi yrttiteetä ja päätyisi tekemään puolet Maunon töistä. Se puolikas tulisi tehdyksi.

Eero nojautui tuolissaan taaksepäin ja katsoi ulos harmaalle taivaalle. Naakkaparven lento näytti olevan täynnä merkityksiä. Roomalaisetkin seurasivat lintujen lentoa ja parven muodostamia kuvioita. Naakkaparvi laskeutui alemmas ja näytti hajaantuvan, sitten se taas singahti ylemmäs ja tiivistyi hetkeksi tummaksi pilveksi. Lensivätkö naakat tehtävänkuvauksen mukaisesti, noudattivat sopimuksia ja ajattelivat kokonaisuutta, yhteistä hyvää? Vai oliko niillä vain hauskaa? Eerolla ei ollut ollut hauskaa pitkään aikaan.

Vielä vuosi sitten kaikki oli ollut toisin. Eero oli ollut töistään innoissaan, hän oli ollut energinen ja motivoitunut. Hän oli katsonut aamulla itseään peilistä, kohentanut kravattiaan ja tuntenut olevansa maailman huipulla. Innovointijohtaja, jumalauta, kuka olisi ikinä uskonut! Nyt hän katseli lintuparvia kesken kokouksen ja haki enteitä radiosta tulevista musiikkikappaleista. Hän oli edellisenä viikonloppuna selaillut ex-vaimolta hyllyyn jäänyttä Tommy Hellstenin kirjaa. Hän oli jäänyt pohtimaan seuraavaa kohtaa: ”Teemme niin kuin kaikki muutkin ja kumarramme syvään erilaisten instituutioiden edessä, jotka sitten palkitsevat meidät uskollisuudestamme. Mutta entä sitten, kun nämä instituutiot alkavat tukahduttaa meitä?” Luvun otsikko oli ollut ”Katastrofeja ei tarvitse odottaa, niitä voi luoda itse”.

–Eero? kuului Maunon ääni. –Mitäs sanot?

­–Niin mistä? Eero kysyi.

–Tästä varautumissuunnitelmasta?

Eero siristi harmaita, hiukan vinoja sudensilmiään, löi sitten kämmenensä pöytään ja paljasti hampaansa nopeaan hymyyn.

–Eiköhän varauduta pahimpaan, hän sanoi.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.