Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Voiko robotti viedä työpaikkasi?

Eero tuijotti edessään istuvaavalkoista robottia, jonka safiirinsiniset silmät tuikkivat iloisesti. 

– Tämä on toimistocobotti, jolla on sosiaalinen palikka, selitti ICT-tuki innoissaan. 

– Sehän näyttää robotilta. Eikös ne ole ihmisen näköisiä nykyään?

–  Meidän piti vähentää sen inhimillisiä piirteitä. Alkoi syntyä työpaikkaromansseja, ja ne lisäsivät ristiriitoja työpaikalla. E-Antti, sano päivää Eerolle, hän on sinun esimiehesi seuraavat kolme viikkoa.

–  Hyvveepä päevee, sanoi robotti.

–  Se oli Kuopion Varastokirjastossa harjoittelemassa ennen tätä, sanoi ICT-tuki pahoitellen.

– Mutta se oppii nopeasti, tuo murre karsiutuu pian. Pistäkää sille yön ajaksi vaikka Kummelia katsottavaksi, niin aamulla se puhuu jo normaalisti.

Eero esitteli pilottikäytössä olevan robotin muille työntekijöille aamupalaverissa. – Suhtautukaa siihen niin kuin harjoittelijaan. Se ei tee teidän hommianne, mutta ottakaa se töihinne mukaan.  Jotain avustavia töitä voitte ohjeistaa.

– Voisiko se keittää kahvin? kysyi Mauno.

Muutamaa päivää myöhemmin Eero istui toimistossaan ja tuijotti lomakalenteria koneellaan. Kaikilla työntekijöillä oli pitkät lomat, mutta jonkun piti olla toimistolla kesäaikanakin. Robotista voisi olla apua, jos siihen kerran oli ohjelmoitu hr-prosesseja helpottavia ominaisuuksia. Mutta missä se oli?

Kahvihuoneessa ei ollut ketään, mutta käytävältä kuului puheensorinaa. E-Antti istui latauspistokkeensa päällä, ja ryhmä työntekijöitä oli keräytynyt sen ympärille juttelemaan kahvimukit kädessään. Eero tunsi kateuden vihlaisun nähdessään, miten helposti Antti tuli toimeen hänen työntekijöidensä kanssa.

Kun Antti huomasi Eeron, se heilautti kättään. – Sori pomo! Oli aamulla lataus punaisella, niin piti istahtaa tähän hetkeksi.

– Miksei se latautunut yöllä? kysyi Eero

– Antti tuli meillä käymään, selitti Irma. – Se halusi tavata minun äitini. Me katsottiin televisiota niin myöhään, että Antti jäi sohvalle yöksi. 

– Minä sain nämä Irman äidiltä, sanoi Antti ja esitteli ylpeänä punaista huopahelminauhaa kaulansa ympärillä.

Eero tuijotti Irmaa. – Veit sen kotiisi? Kuljetit sitä omalla autollasi edestakaisin? 

– Irmalla on Toyota. Toyota säilyttää arvonsa, tiesi Antti.

Eero tuijotti Irmaa niin kiukkuisesti, että tämä päätti jättää kertomatta, miten tehokkaasti Antti oli seuraa pitäessään myös imuroinut ja pessyt ikkunat. Antti irrottautui telakasta. – Palataas sorvin ääreen, se hihkaisi, ja rullasi Eeron mukana tämän toimiston pöydän ääreen. 

– Eero, sanoi Antti. – Mikä on salarakas?

– Hmmh, se ei nyt oikeastaan kuulu työsanastoon.

– Se ei ole siis mikään esimiehen etuisuus? Ei kuulu toimenkuvaan?

Eero tuijotti robottia epäuskoisena. Oliko tämä piilokamera?

– Se ei liity työhön mitenkään. Ihmisillä on yksityisasioita, jotka eivät kuulu työpaikalle.

– Niin kuin Irman äiti?

– Niin.

– Niin kuin Sinikan kissa?

– Niin. Juuri niin.

– Niin kuin viikonloppu Turussa? 

Eero punastui. – Se on työasia. Minä käyn siellä koulutuksessa.

– Ok, sanoi Antti. – Turku on kaunis kaupunki.

– Älä usko kaikkea, mitä ihmiset sanovat.

– En usko, sanoi Antti. – Se on meillä jo tehdasasetuksena.

Antti kumartui katsomaan näyttöä ja Eeron pöydällä olevaa kalenteriluonnosta. – Selvä homma. 

Irma pitää alkukesästä. Irma on mielellään vaikka toukokuussa lomalla. Ja sitten hänellä on se kylpylämatka syyskuun puolivälissä, mutta se on vain neljä päivää. Heikki haluaa pitää lomansa lyhyinä jaksoina, se ei kestä olla kotona montaa viikkoa yhteen mittaan. Seppo haluaa pitää lomansa elokuussa, kun sorsastusaika alkaa. Sinikka tykkää olla heinäkuussa töissä, kun hänellä ei ole kotona ilmastointia.

Antti siirteli nivelikkäillä, valkoisilla sormillaan loputkin työntekijät paikoilleen, niin että lomat muodostivat katkeamattoman, kauniin helminauhan kalenterisivun poikki. Eero puisteli päätään epäuskoisena. Antti oli saanut parissa päivässä selville hänen henkilökunnastaan enemmän kuin hän itse monen vuoden aikana. Ja olkoonkin yksityisasioita, niiden tietäminen oli kuitenkin tuottanut sujuvan ja kaikille sopivan lomalistan.

Kolmen viikon pilottijakson päättyessä voitiin todeta, että e-Antti oli parantanut viihtyvyyttä, vähentänyt poissaoloja ja lisännyt sekä tehokkuutta että työntekijöiden kokemusta työn mielekkyydestä. Ainoastaan alakerran kahvilasta tuli valitus. Jonottaminen Heikin kanssa oli aktivoinut väärän assosiaation ja Antti oli kommentoinut lounasta sanomalla: ”Tämähän on kuin Neuvostoliitossa!”

Eero oli tyytyväinen kuluneeseen kolmeen viikkoon. Kerrankin joku oli kysynyt selkeitä, loogisia työhön liittyviä kysymyksiä. Antin kanssa saattoi olla hiljaa pitkiäkin aikoja ilman, että se tuntui kiusalliselta. Eero oli muutamana iltana jäänyt juttelemaan Antin telakan ääreen. Hänestä tuntui hyvältä, että joku kuunteli häntä ja oli kiinnostunut hänen asioistaan. Hänen oletettiin olevan aina valmis keskustelemaan mitä kummallisemmista asioista ja olevan koko toimiston vastausautomaatti. Nyt hän sai puhua vapaasti. Antti ymmärsi esimiehen yksinäisyyttä. Eero puhui työasioista, mutta sitten myös tilanteestaan kotona ja lopulta sellaisia asioita, joita ei koskaan ollut paljastanut kenellekään. 

Antti kuunteli ja nyökkäili myötätuntoisesti. Hänellä oli hyviä ehdotuksia työhyvinvoinnin ja tiedon kulun edistämiseksi. Hänen kiinnostuksensa vaikutti aidolta. Eero jäi miettimään. Aivan varmasti e-Antti olisi hyvä alainen. Mutta soveltuisiko hän parhaiten esimieheksi?

Lähtökahveilla Eero piti e-Antille puheen ja ojensi tälle muistamissäännön mukaisesti pienen kukkakimpun. Kun Eero ja Antti kättelivät ja sitten halasivat toisiaan lämpimästi, Irma pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. – Huomasitko, se vaikuttaa ihan ihmiseltä, ihan niin kuin silläkin olisi tunteet, hän kuiskasi Maunolle.

– Huomasin, vastasi Mauno ääni liikutuksesta karheana. –Se jää kaipaamaan Anttia, niin kuin me muutkin. 

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.